ay1307

Minä muutin Suomeen ja blogini toiseen osoitteeseen.

http://finrandokko.livejournal.com/

Hupsista. Niinpä se vuosi sitten vierähti.

Äsken kävi asunnontarkastaja ja pian tulee vielä vesifirman mies laittamaan multa WC:n käyttökelvottomaksi. Olen jo kaksi yötä nukkunut ilman patjaa makuupussissa. Ensi yön vietän joko pelkällä lattialla tai hieman houkuttavammassa vaihtoehdossa eli karaokessa. Kaveri tosin  tarjoili yösijaa. Kannattaisi ehkä ottaa tarjous vastaan.

Viimeinen kuukausi on mennyt niin hujauksessa, että melkeinpä ehdin huomatakaan, että se loppuu. Sapporon kaksi työmatkaa ja Hakodaten käynti, josta en kiireen takia edes ole ehtinyt kirjoittaa, söivät koko syyskuun jälkipuoliskon. Ei siis että kumpikaan olisi ollut vastenmielistä. Päinvastoin.

On niin hassu olo huomisesta paluusta, ettei tee mieli kirjoittaa. Niinpä saatte nauttia kuvista ja kuvateksteistä.



Syksy on tullut ja Japanissa sen tietää siitä, että kastanjaa ja bataattia on kaikkialla.



Hakodate. Tähden muotoinen puisto on linnoitus, jonka keskellä sijaitsi kaupungintalo. Nykyisin tosin virkamiesten ja sotilaiden sijaan paikalla pörrää turisteja.



Näkymä on paras Goryokaku towerista, joka rakennettin vuonna 2006 vanhan tilalle.





Kävin viiden vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa moikkaamassa ensimmäistä isäntäperhettäni pienessä Oonuman kylässä. He pitävät ranskalais-maalaistyylistä ravintolaa ja kävimme Hakodaten äitini eli siis viimeisen isäntäperheeni äidin kanssa lounaalla.



Oliiveja en vieläkään ole oppinut syömään, mutta juustoa kylläkin. Maailma avartuu.







Nykyisin Tokiossa asuva, mutta hakodatelainen työkaverini sanoo aina, että Tokiosta Eurooppaan matkustaessa tuntuu kuin palaisi kotiin. Hakodaten maalaismaisemissa hänen sanomansa ymmärtää hyvin.



Hakodate on tunnettu kalmareistaan. Suurinta herkkuani on maustettu ja keitetty kalmari, jossa on sisällä riisiä. Tällä kertaa nautin kalmarini tosin eri muodossa. Kalmari-jäätelö maistui miedommalta kuin etukäteen oletin.





Kalmaria seurasi levä. Se maistuikin jo enemmän siltä, miltä sen piti eli levältä.



Hokkaido tietää hyvää sushia, joten jotta jäisi hyvä maku suuhun Hakodaten käynnistä, piti se lopettaa nigireillä ja makeilla.





Tokiossa herkuteltiin kaverini kanssa makealla.



Paluun lähestyessä on tullut käytyä syömässä eri tuttujen kanssa.







Sateisen päivän pelasti söpö cappuccino.



Sapporossa radiohaastattelun jälkeen.





Aamulenkillä.



Sapporon tv-torni ja lauantaipiknik.



Sapporon Autumn Fest eli monta sataa metriä ruokakojuja täynnä Hokkaidon herkkuja.







Tutustuin tapahtumassa farmaseuttiin, joka näytti minulle Sapporoa parin tunnin ajan. Lounaaksi kakkua. Nam nam.





Pääsin töiden jälkeen näkemään, kun host isäni laulaa kuumista lähteistä japanilaisen iskelmän tahtiin. Yliopistolaisen ja työntekijän Japani näyttävät hieman erilaiselta.



Takaisin Tokioon.



Kaupanpäällisiksi söpö hakodatelainen toukka.

Kuvia lisäillessä onkin tullut aika lähteä viettämään viimeistä päivää Tokiossa kavereiden kanssa. Niin siis viimeistä toistaiseksi. Minkähän hintaisia ne Hullujen päivien Japanin lentoliput onkaan tänä vuonna...^^

Kiitos, että jaksoit lukea blogiani. Suomessa nähdään!

Tapasin tänään kuninkaan. Tai oikeastaan monta.



Ensimmäinen heistä oli jäätelöannos, jonka hedelmät maksoivat jokainen päälle 20 euroa kappale. Kohtaamispaikka oli Sembikiya, jota voisi kutsua Japanin hedelmä parloureiden isäksi. Hedelmäisten jäätelöannosten lisäksi paikka on tunnettu hedelmä sandwitcheistään.







Näiden kuninkaiden kohtaamisen minulle järjesti entinen työkaverini. Kyse ei kuitenkaan ole Sapporon keikastani, vaan aikaisemmasta tulkin työstä Hirameki Design X Finland -messuilla. Työkaverini työskenteli aikaisemmin Nihonbashilla ("Japanin silta") ja kierrätti minua tänään yhdeksän tuntia satavuotisia erikoisliikkeitä, vanhoja tavarataloja, ravintoloita, pankkeja ja konttoreita pursuavalla alueella. Alueen nimi "Japanin silja" tulee saman nimisestä sillasta.





Nihonbashin sillan keskellä on viemärinluukulta näyttävä ympyrä. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa likaviemäri, vaan kohta, jonka katsotaan olevan Tokion keskipiste. Jos siis Helsingistä mitattaisiin etäisyys Tokioon, käytettäisiin Tokion sijaintina tätä pistettä.



Paikka on sen verran keskeinen, että siellä sijaitsee myös Japanin pankin päärakennus.



Raha oli teemana myös museovalinnassamme. Tutustuimme Japanin rahan historiaan ja olimme yhtä mieltä siitä, että pitkä lompakko on menestyksen merkki. Rahanhimo alkoi kuitenkin janottaa, ja siirryimme kahville Pariisiin. Tai ainakin siltä tuntui.





Olipa luksusta juoda kivennäisvettä ja espressoa. Molemmat ovat juomia, joita luulisi menun vakkareiksi, mutta joita todellisuudesa saa harvoin mistään. Istuimme lopulta kahvilla ainakin kolme tuntia jutellen kaikesta politiikan, salaliittoteorioiden ja kulttuurien yhteentörmäysten sekä kevyempien aiheiden, kuten turkkilaisen jäätelön, suomalaisten sienimetsien ja saksalaisten ruokakauppojen aukioloaikojen väliltä.

Juttelimme niin kauan, että alkoi olla jo iltaruuan aika. Kesti tosin tunnin, ennen kuin löysimme sopivan paikan, sillä valinnanvaraa oli liikaa. Lopulta päädyimme hyvin perinteiseen ja tunnettuun oden-ravintolaan. Oden on Japanin ykkösherkkuni, joten valinta ei olisi voinut olla parempi. Haluaisin kirjoittaa ruuasta enemmänkin, mutta en taida osata kuvailla ruuan herkullisuutta tarpeeksi hyvin sanoin.





En taida myöskään pystyä kiittämään työkaveriani tarpeeksi sanoin. On siis odotettava hänen Suomen matkaansa joskus tulevaisuudessa, että voi edes yrittää tehdä vastapalvelusta.

Oli niin luksus päivä, että tuntuu kuin ei olisi Japanissa ollutkaan. Pian en tosin olekaan, tarkemmin sanottuna alle 48:n tunnin päästä. Minulle taisi käydä tänään samoin kuin Tuhkimolle. Kellon lyödessä kaksitoista alkoi nimittäin talon viimeinen siivous ennen huomista tarkistusta. Aika noloa tunnustaa, mutta hanojen ja huoneen pienten kolojen jynsääminen hammasharjalla on melkoisen hauskaa.

Aamupäivän virallisten asioiden jälkeen tapaamme vielä ystäväni kanssa Kichijojissa ei viimeisen kerran, mutta viimeisen kerran tällä kertaa. Illalla on sitten läksiäiset Shinjukussa. Yöpaikkani on mysteeri, sillä ensi yönä minulla ei enää ole patjaa, peittoa eikä vettä.

Enpähän ainakaan totu turhaan luksukseen^^

Olen viimeisen parin viikon saanut miettiä, mitä vaihto-oppiluus oikeastaan onkaan. En tosin siksi, että palaan tällä viikolla Suomeen.

Viime kerralla 2006, kun Japanissa vuoteni vietin, vietin sen AFS:n vaihto-oppilaana. Niin kuin ehkä moni on saanut kuulla, mun vuoteni ei ollut mikään helppo, ja jos multa kysyttäisiin, ”oliko hauskaa”, valehtelisin, jos vastaisin myöntävästi. Senpä takia moni onkin kysellyt paitsi sitä, miksi halusin takaisin Japaniin, mutta myös sitä, miksi olen Suomessa toiminut AFS:n vapaaehtoisena niinkin aktiivisesti kuin olen. Minua tosin kysymykset vain naurattavat. Olisi aika lapsellista laittaa sitä, että muutaman perheen kanssa eivät kemiat toimineet koko maan syyksi. Myöskään AFS:n syyttämisessä ei ole mitään ideaa.

Syy sitten sille, miksi olen vaihto-oppiluuden tarkoitusta tutkiskellut on se, että pääsin jatkamaan AFS:n vapaaehtoistyötäni myös Japanissa. Syy vapaaehtoistyölleni taas on AFS Day Sapporo -tapahtuma, joka pidettiin eilen 25.9. yllätys yllätys Sapporossa.
Minulle tämä tarkoitti käytännössä kahta työmatkaa Sapporoon. Ne sisälsivät viisi koulukäyntiä eri yläasteisiin sekä tapahtuman mainostustarkoituksessa että rehtorien mielten muuttamiseksi vaihto-oppiluusmyönteiseksi. Japanissa kun vuosi ulkomailla on monen mielissä sama kuin menetetty vuosi Japanissa.

Pääsin puhumaan AFS Daysta myös radiossa. Ensimmäinen esiintyminen oli hyvinkin asiallinen, mutta toisen radiosession todellinen tarkoitus eli tapahtuman mainostus meinasi jäädä, sillä MC innostui nattoo (mädätetty soijapapu) tarinoistani, teeseremoniaharrastuksestani, lohikeitoin ja perunarieskan reseptistä (onneksi tuli opeteltua ulkoa!), siitä miksi alun perin tulin Japaniin (sepä muuten oli aluksi pelkkä vitsi…) ja palasi aina muistaessaan minuutiksi asiaan, kunnes juttu taas luisui takaisin suomalaisten ja japanilaisten hiljaisuuteen ja sienimetsäänkin. Olin melkein varma, ettei toimistolla oltaisi tyytyväisiä tapahtuman mainostuksen jäätyä toissijaiseksi, mutta päinvastoin moni palaili kertomiini kommelluksiin jälkikäteen.

Jännittävintä oli osallistuminen elämäni ensimmäiseen lehdistötilaisuuteen. Tehtäväni oli edustaa vaihto-oppilaan ääntä ja olla tilaisuuden ns. viihdyttäjä kahden AFS:n todellisen edustajan ollessa pääosassa virallisten asioiden vastaavina. Oli tosin huvittavaa, että lähes kaikki kysymykset kohdistettiin minuun. ”Mitä teit 11/3 maanjäristyksen aikaan?” on kysymys, jota osasin odottaakin. ”Miksi päätit tulla Japaniin” taas on minulle vaikea, sillä alun perin se oli vain vitsi, jonka heitin, kun en halunnut jäädä Suomeen muiden kavereitteni hakeutuessa ulkomaille. Itse kerroin myös siitä, kuinka valtava ero on vaihtovuodessa lukio- ja yliopistoikäisenä. Yksi lehti paikalla olleista julkaisi jutun perjantain lehdessään. Mission completed.

Itse tapahtumapäivä oli myös menestys. Aurinko paistoi heti aamusta kirkkaana. Valmistelut alkoivat yhdeksältä ja juoksin mustassa puvussani ympäri toimittamassa erilaisia asioita niin että ajantajukin katosi. Tuntui niin hyvältä tehdä jotain hyödyllistä ja olla avuksi. Se, että sai olla kymmenien muiden AFS:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa toteuttamassa tapahtumaa, joka lopulta vielä oli suurmenestys, oli paitsi suuri kunnia myös yksi parhaista muistoistani tältä vuodelta.

Itse AFS Day Sapporo veti väkeä paikalle yli 200. Se on yli kaksi kertaa enemmän kuin Tokion vastaavassa. Sapporon kaupunginjohtajan puheen jälkeen pitivät Hokkaidon 20 uutta vaihto-oppilasta hieman (anteeksi huono suomi) rikkinäisellä englannillaan hauskat esittelyt osa kansallispuvuissaan. Sitä seurasi reilun 40 minuutin paneelikeskustelu, jossa keskusteltiin siitä, miltä heidän maailmansa näyttää 10 vuoden päästä. Lähtökohtana oli maaliskuun suurmaanjäristys, joka sai monet arvioimaan uudestaan sitä, kuinka ihmiset eri puolilla maailmaa ovatkin läheisesti yhteydessä toisiinsa. Japanin koululaitos ei kannusta ajattelemaan eikä ilmaisemaan mielipiteitään, mikä johti siihen, että kuuluisa tv-lukija, joka on AFS:n returnee ja oli pestattu vetämään keskustelua sai tehdä kaikkensa saadakseen nuorista jotain irti. Onneksi indonesialais- ja portugalilaisvaihtarit pelastivat tilanteen laukomalla sellaisin kommentteja vaihto-oppiluudesta, kulttuurien ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja kommunikaation tärkeydestä, että olisi luullut jonkun AFS:n toimistossa pyytäneet heiltä nämä kommentit.

Katsoin tapahtuman alusta loppuun ja tuntui samalta kuin valmistujaistilaisuuksissa. Toisaalta on surullinen, kun yksi vaihe elämässä on ohi, toisaalta tyytyväinen, että on saanut sen yhden vaiheen menestyksellisesti päätökseen. Toisaalta mieli on rauhallinen ja toisaalta taas levoton. Suvivirsi olisi puuttunut ja olisin voinut vuodattaa pari kyyneltä.

Tyytyväinen voin olla monestakin asiasta, mutta yksi niistä on se, että toteutin juuri tajuamattani yhden pitkäaikaisen unelmani. Vuonna 2006, kun tulin Japaniin ja osallistuin ensimmäiseen orientaatioon, oli paikalla vapaaehtoisena eräs ulkomaalainen aikaisemmin Japanissa ollut AFS-vaihtari. Muistan ajatelleeni, että onpa hienoa, kun hän on päässyt palaamaan Japaniin ja vieläpä auttamaan AFS:n toiminnassa. Sunnuntaina mustassa jakkupuvussani ja AFS-nimilappu kaulassani taisin itse olla se ex-vaihtari, joka palasi Japaniin ja toimi vapaaehtoisena AFS:n tapahtumassa. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut.

Tajusin tapahtumaa katsoessani myös ehkä ensimmäistä kertaa todella, että pian on lähtö käsillä. En tosin ole yhtään niin surullinen kuin voisin. Syy taas on se, että tiedän jo nyt, että tulen palaamaan Japaniin heti kun vain pääsen. Epäselvää on vain se, palaanko tänne matkalaisena vai opiskelijana vai kenties jonkin muun tittelin alla. Voisihan sitä lähteä johonkin muuhunkin maahan vaihtoon ja avartaa näkoalaansa, mutta kahden Japanin vaihtovuoden jälkeen tuntuisi lähinnä pettämiseltä vaihtaa kohdetta.
 
Sitä paitsi pääsin viimeisimmän työkeikkani puitteissa maistamaan vähän sitä, miltä maistuu työnteko Japanissa.  Itse työstä ei sen enempää, mutta sen jälkeisestä huvittelusta voisin sanoa pari sanaa.

Olin aika vaikeassa tilanteessa, kun minut tapahtuman illallistilaisuudessa laitettiin istumaan sekä Hiroshiman entisen kaupunginjohtajan, joka siirtyi äskettäin Japanin AFS:n johtoon ja Tokion AFS:n korkeimman johdon seuraan. Jälkikäteen ajateltuna olen melko varma, että se joku halusi minun luovan suhteita avainhenkilöihin. En tiedä onnistuinko, mutta kyllä ainakin jännitti.

Jännitys tosin jäi, kun jatkoille siirryimme karaokeen. En viitsi kirjoittaa yksityiskohtia, mutta kaupunginjohtajat ja muut johtajat lauloivat japanilaisia iskelmiä melkoisen komeasti ja antaumuksella^^ Itse sain kunnian lopettaa illan ja biisivalintanikin taisi osua nappiin, sillä sain koko porukan laulamaan mukana.

Olen niin iloinen ja tyytyväinen, että sain osallistua AFS Day:in ja lisäksi suuressa kiitollisuudenvelassa niille, jotka sen tekivät mahdolliseksi. Suomessa minua odottaakin sitten kiitoskirje-maraton.

Lopuksi pakko vielä todeta, että voi että olen tyytyväinen ja onnellinen elämääni. Niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Ettekä muuten ikinä vuonna 2007 olisi voineet kuulla äskeistä lausetta minulta.


(Lahja Hakodaten äidiltä)

(Aamulenkkeilya Sapporossa)

Pahoittelen sita, etten ole kirjoittanut hetkeen. Olen viilettanyt ympari Tokiota ja nyt olen taas Sapporossa tyoasioilla. Kiire on ja on viela enemman, kun palaan Tokioon ylihuomenna.

Viime vuona tana paivana olin vasta tullut kuukausi sitten Japaniin. Taisin olla Kanakolla yota ja syotiin riisikakkuja.

6 paivaa ja palaan Suomeen. Taidan odottaa sita aika innolla.

Tokiossa jälleen.

Päätä kivistää, iho kutisee, niska on jumissa ja polvi isolla ruvella. Hokkaido otti osansa, mutta antoi paljon enemmän.
Ihanaa, ettei tarvitse enää hytistä kylmissään, mutta tulee kyllä iso ikävä Hakodaten perhettä.

Kiitoksenvelkainen Laura. Tokio.

Takana muutama orientaatio, viisi kouluvierailua ja kokoustamista. Huomenna edessä radioesiintyminen ja lehdistötilaisuus.

Rehkiminen vaatii sokeria vereen ja tämän päivän annos tuli täytettyä Sapporon perinteisessä Yukijirushi-kahvilassa.





Nougat-banaani-jäätelöannos. Maistuis varmaan sullekin.

Hokkadolla on kaikki entisellään. Ruoka on älyttömän hyvää ja kylmyys seuraa, minne ikinä meneekin.

Saavuin lauantaina illalla ja nautimme ensimmäisenä temakizushista, siis kierittelimme itse omia maki-rullia kotona. Eilen alkoivatkin sitten heti työt ensin uusien vaihto-oppilaiden orientaatiolla ja sitten AFS Dayn kokokuksella. Mutta jotta työ ei ottaisi liikaa voimille, pidimme illalla neljän tunnin "keskustelusession" eräässä baari-ravintolassa. Työasioista keskusteltiin yhtä paljon kuin minulla on vielä päiviä Suomeen paluuseen eli erittäin vähän.

Tänään on vuorossa jos jonkinmoista kokousta ja kouluvierailua. Ei kun siis puku päälle ja menoksi.

Vietimme eilen kaverini synttäreitä 70:n opiskelijan voimin. Sain kunnian toimia juhlan emäntänä muutaman muun kanssa ja olipa hauska pitkästä aikaa järjestää juhlat.

Tänään minun pitää järjestää itseni Hokkaidolle ihka ensimmäiselle työmatkalleni. Lento lähtee yhden aikaan, mutta on pakko lähteä ajoissa, sillä joku saattaa taas haluta pysäyttää Tokion liikenteen hyppäämällä raiteille.

Ei kun siis menoksi. On tätä päivää jo odotettukin.

Mulla on maailman parhaat naapurit.

On laulaja-lauluntekijä-rakennusmies, joka korjasi maaliskuussa kaasuni ja tykkää suklaalehtikekseistä ja Pirkan instant kahvista, stand up -koomikkokaksikko, jotka aloittavat harjoittelun aina neljältä aamuyöstä ja katselevat tuotoksiaan videolta, ilmeisesti hyvin rakastunut nuorimies, joka kikattaa tyttöystävänsä kanssa kilpaa ja graffititaiteilija, joka kerää takapihalleen spray-pullovuorta.

Olen talon ainoa nainen ja sen kyllä huomaa. Piharoskis pursuaa oluttölkkejä ja pyörien parkkeeraaminen sujuu niin hyvin, että sain itsekin valituskirjeen kotiin. Kun aamulla yrittää moikata, ei kukaan vastaa. Illalla taas ollaan niin kivassa hiprakassa, että juttu luistaa mainosti ja minut kutsutaan poikkeuksetta juomaan.

Ei silti, viihdyn oikein mainiosti. Tuleepa melkein ikävä tätä meluisaa, mutta vilkasta taloa, joka ei voisi olla enempää Mankkaan pikkukakkoslapsiperhealueen vastakohta.

En ole ainakaan vielä eksynyt naapureideni kanssa ottamaan purikuraa. Enkä muuten siis juomaankaan. Siksipä saatte kuvan opiskelukavereistani, jotka purikura-laitteen silmien suurennus -asetus saa näyttämään Disney-hahmoilta.